Joulu, jonka opimme – vai joulu, jonka valitsemme?

Joulussa on jotain outoa.
Se saapuu joka vuosi samalla tavalla, samoilla odotuksilla, samoilla tavoilla.

Mutta harva pysähtyy kysymään:
pidänkö minä tästä tavasta olla joulussa?

Lapsena ihmettelin, miksi jouluksi piti tehdä sellaisia asioita, joita ei koskaan muuten tehty.

Miksei sukkakorissa saanut olla sukkia sekaisin?
Miksei jouluna riittänyt, että koti on koti – miksi sen piti muuttua “jouluksi”?

Aikuisiällä huomaan, että sama automatiikka elää edelleen meissä.
Kalenterin vaihtuessa jonkun sisäinen ääni sanoo:“nyt alkaa kiire.”

Mutta mistä se ääni tulee?

Ehkä se ei olekaan meidän ääni.
Ehkä se on jonkun toisen perintö, jonkun toisen malli siitä, mitä joulun pitäisi olla.

Kun en pysähdy, alan elää vanhoja tapoja, joita en koskaan itse valinnut.
Kun pysähdyn, huomaan että voisin valita toisin.

Joulu ei ehkä koskaan ole ollut kiireen juhla.
Ehkä se oli alun perin pysähtymisen juhla.
Ihmisen juhla.

Ehkä rauha ei ole jotain, mitä pitää rakentaa.
Ehkä se on jotain, mitä pitää vain muistaa.

Tänä jouluna kysyn itseltäni yhden kysymyksen:
miltä minusta oikeasti tuntuisi viettää joulu?

Ei siltä miltä sen pitäisi näyttää.

Vaan siltä mitä minä tarvitsen.

Ehkä tänä jouluna tärkeintä on pysähtyä ja kysyä: mitä minä oikeasti tarvitsen?